LIIKUNTA ON LAPSEN PERUSTARVE, EI VAIN HARRASTUS - JA SEN YMMÄRTÄMINEN ON VANHEMMAN VELVOLLISUUS

Olen tänä syksynä ryhtynyt valmentamaan koripalloa 10-vuotiaille omien töideni ohella. Koripalloliiton yleisen valmennussuunnitelman mukaan valmentamalleni ikäluokalle kuuluisi opettaa jo paljon koripalloilullisia liikkeitä, kuten leikkauksia, heittoharhautuksia, kuljetusharhautuksia jne. Menemättä liikaa itse liikkeisiin, niin kyseessä on suorituksia, joista selviää perus hyvällä koordinaatiolla, eivätkä ne vaadi juurikaan pallollista osaamista. Riittää, kun tasapaino pysyy jotakuinkin hallinnassa, ymmärretään vasemman ja oikean jalan ero, sekä yhden jalan ja tasajalkahypyn ero.

Näitä opetettaessa törmäsin ongelmaan: lähes puolilla lapsista on selkeitä motorisia haasteita useissa perusliikkeissä. Esimerkiksi kuperkeikka, silta ja erilaiset eläinliikkeet ovat todella haastavia monille, vaikka lähtökohtaisesti niiden pitäisi olla lapsille helposti suoritettavissa. Heikkoa on myös kehon koordinaatio; takaperin juostaessa kaatuu yksi ja toinen huolestuttavan usein, ja jotkut eivät osaa pyörähtää liikkeessä oman akselinsa ympäri. On myös vaikeaa opettaa hyppyheittoa, jos lapsella on haasteita hypätä tasan kahdelta jalalta. Edellä mainittujen ja monien muiden ongelmien taustalla on useissa tutkimuksissa havaittu yhteinen tekijä: lasten vähentynyt vapaa-ajan liikunta.

Jokin ei kuitenkaan täsmää. Jos lapset eivät liiku, niin silloinhan voidaan olettaa, etteivät he pidä liikunnasta tai he ovat laiskoja. Mutta kun se ei ole totta - päinvastoin! Harjoituksemme kestävät tunnin ja 15 minuuttia, ja lapset tulevat saliin lähes poikkeuksetta aina täynnä energiaa ja hymyä. Reilu tunti harjoitellaan, ja kaikki tekevät alusta loppuun selkeästi liikkumisesta nauttien. Välillä energiaa on niin paljon, että ohjeiden kuuntelu on haastavaa, kun halutaan vain juosta ja pelata. Miten on mahdollista, että nämä samat lapset, jotka tuntuvat omistavan loputtomat energiavarastot, eivät kuitenkaan liiku tarpeeksi?

Olen itse ammattilaiskoripalloilija, ja pelaan tällä hetkellä Korisliigaa Salon Vilppaassa. Koulutuksia urheilun tai liikunnan alalta minulla ei ole, joten kaikki sanomani perustuu täysin omakohtaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin parin tutkimuksen tukemana. Kuitenkin urheilulla elämisen lisäksi olen viettänyt suurimman osan elämästäni liikunnan alan ammattilaisten ympäröimänä, joten uskallan väittää omaavani riittävän määrän tietotaitoa puhuakseni asiasta, joka on meille ihmisille perustarve. Tässä jutussa keskityn lasten ja nuorten liikuntatottumuksiin ja niiden puutteellisuuden juurisyihin. On selvää, ettei liikunnan tarve pääty koskaan, mutta vastuu omasta liikkumisesta alkaa mielestäni vasta lähellä täysi-ikäisyyttä. Siihen asti vastuu on huoltajien.

Nopeat faktat tähän väliin:

Alle kouluikäisten pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä, josta vähintään yksi tunti olisi vauhdikasta ja sykkeitä nostattavaa (THL, 2024)

7–12-vuotiaiden pitäisi taas liikkua vähintään 1,5–2 tuntia päivässä, ja 13–18- vuotiaiden puoli tuntia vähemmän. Lisäksi yli kahden tunnin mittaisia istumisjaksoja pitäisi välttää (THL, 2024).

Tahdon uskoa, että suurin osa meistä on kuullut edellä mainituista liikuntasuosituksista. Vähimmäismäärä on mielestäni kuitenkin hieman ongelmallinen ilmaisu, koska näemme sen mielessämme helposti optimimääränä. Vähimmäismäärä on nimensä mukaisesti vähimmäinen määrä, mikä estää puutteen. Liikunnan kohdalla se on vähin mahdollinen määrä, mitä ihmisen pitäisi liikkua, jotta se säästyy suurimmilta huonoon yleiskuntoon liittyviltä puutteilta ja terveysriskeiltä, kuten heikentyneeltä motoriikalta, oppimisvaikeuksilta, mielialavaihteluilta sekä nousseelta riskiltä kroonisiin sairauksiin (Helajärvi, Lindholm, Vasankari & Heinonen, 2015).

Tällä hetkellä lapset liikkuvat tutkimustulosten mukaan seuraavasti:

4-6-vuotiaista 76% lapsista saavutti vähimmäistavoitteet 3 tuntia (josta 1 h aktiivista liikuntaa). Joskin 86% lapsista ilmaisi nauttivansa liikunnasta suuresti (Mehtälä ym.,2024).

7-15 vuotiaista 37% saavutti vähimmäistavoitteen (Kokko & Hämylä, 2025).

Voimme varmasti kaikki olla samaa mieltä siitä, että tuloksissa riittää parantamisen varaa. Etenkin peruskouluikäisten kohdalla pudotus on valtava. 4-6-vuotiaiden kohdalla taas eniten ihmetyttää se, että jos lähes 90% lapsista kertoo nauttivansa paljon liikunnasta, niin miten on mahdollista, että vain 76% lapsista saavuttaa vähimmäistavoitteen?

Tähän väliin pieni katsaus omaan liikuntahistoriaani. Olen kasvanut varhaislapsuuteni maaseudulla ja kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa. Olen vanhempieni mukaan ollut aina liikunnallinen, mutta en näe asian olevan niin yksinkertainen. Ensinnäkin meillä oli iso pihapiiri ja paljon tilaa liikkua pihalla ja lähiympäristössä. Päiväkodissa ja ala-asteella jokainen välitunti ja tauko oli pakko viettää pihalla. Kotona meillä ei ollut ajankohtaisia viihdelaitteita, älypuhelimia tai kanavapaketteja, joita saattoi jo löytyä useilta koulukavereiltani. Kotona sisällä oli siis usein hyvin tylsää, mikä pakotti ulos puuhailemaan. Pihalla saattoi mennä koko päivä, enkä muista, että minä tai kukaan kavereistani olisi koskaan liikkunut “liian paljon”. Lisäksi kävin pari kertaa viikossa urheiluharrastuksissa, mutta viikottaisesta kokonaisliikunnastani ne veivät korkeintaan 20%.

Suurin taantuma oman liikkumisen kanssa alkoi noin 12-vuotiaana, kun videopelit saapuivat ystäväpiiriini ja lopulta myös minulle. Pelaaminen oli älyttömän hauskaa ja jännittävää etenkin koulukavereiden kanssa, ja se syrjäyttikin nopeasti kaiken muun tieltään ja täytti vapaa-aikani lähes kokonaan. Liikkuminen jäi auttamatta kakkoseksi. Pidin kyllä edelleen paljon liikunnasta ja urheilusta, mutta videopelit olivat vain yksinkertaisesti koukuttavampia ja jännittävämpiä. Koripallossa treenimäärät kasvoivat, ja kävin edelleen mielelläni treeneissä, mutta arkiliikuntani oli vähentynyt huomattavasti aikaisemmasta. En minä sitä silloin ymmärtänyt, eivätkä myöskään minun vanhempani, mutta olin todella koukussa videopeleihin. Jälkikäteen voin helposti todeta, että rajoitetumpi ruutuaika olisi ollut todella fiksu ratkaisu aina lukion alkuun asti.

Sillä vasta urheilulukioon päästessäni ymmärsin pikkuhiljaa ottaa vastuuta omasta liikunnastani ja muutenkin elämästäni. Siitä iso kiitos kuuluu myös urheilulukion opettajille ja valmentajille, jotka painottivat vastuun ottamista ja arjen tasapainottamista. Aloin urheilla tavoitteellisemmin ja elämään ylipäätään terveellisemmin. Koristreenien ulkopuolella aloin käydä enemmän lenkeillä ja kuntosalilla. Siitä asti tähän päivään olen kehittänyt tapojani, ja nykyään liikunta on sekä ammattini että harrastukseni. Tällä hetkellä saatan käyttää 3-5 tuntia päivästä aktiiviseen urheiluun, minkä lisäksi pyöräilen tai kävelen lähimatkani. Valehtelisin, jos väittäisin, etten käyttäisi puhelintani tai muita viihdelaitteita päivittäin, mutta koen myös niiden käytön pysyvän tasapainossa ja kontrollissa. Ne eivät vie enää aikaa muista minulle tärkeistä asioista kuten ennen, enkä koe olevani niistä riippuvainen.

Kirjoittaessani tätä tekstiä ja muistellessani menneitä huomaan niiden tukevan entistä enemmän aikaisemmin tekemiäni pointteja. Olen aina pitänyt urheilusta, ja joka kerta kun olen raahautunut liikkumaan, olen pitänyt siitä. Lapsena ja nuorena en kuitenkaan vain pystynyt ottamaan vastuuta omasta liikunnastani, vaan digitaaliset viihdykkeet veivät usein voiton. En sano, että videopelit tai muu digitaalinen viihde olisi itsessään nuorelle pahasta. Niiden kulutus kuitenkin lähtee todella helposti käsistä, jolloin kaikki muu hyödyllinen ja tarpeellinen jää pois elämästämme.

Huolestuttavaa tietenkin on, että päivä päivältä teknologia on koukuttavampaa ja koukuttavampaa. Vanhempien voi olla vaikea kontrolloida lapsensa puhelimen käyttöä, jos he itse ovat addiktoituneet samaan laitteeseen. Lapsia on vaikea saada liikkeelle, jos jotain jännittävämpää ja ennen kaikkea koukuttavampaa on helposti saatavilla vain avaamalla iPadin. Lisäksi vanhempina usein harhaudumme uskomaan, että kallis urheiluharrastus muutamana iltana viikossa riittää täyttämään lapsen liikunnan tarpeen. Näin ei vain yksinkertaisesti ole, vaan tunnin koripallotreeni on vasta kolmasosa vähimmäistavoitteesta yhtenä päivänä.

Syy siihen, miksi ennen vanhaa liikuttiin enemmän kuin nykyään, on lopulta aika yksinkertainen. Se on sama syy, miksi lapsena menin aina pihalle leikkimään: oli joko pakko tai ei ollut mitään parempaakaan tekemistä. Nykyään kumpikaan noista tekijöistä ei enää juurikaan toteudu. Meillä on autot, sähköpotkulaudat, robotit, internet, tekoäly, etätyöt, kotiinkuljetus ja älypuhelin, eikä enää mitään pakkoa liikkua.

Kun ulkoinen pakko liikunnalta katoaa, on sen sijalle löydettävä ymmärrys ja sisäinen motivaatio. Tahdon uskoa, että niin lasten kuin aikuisten liikuntaa saadaan helposti lisättyä, kun yhä useampi meistä oppii sen välttämättömyyden. Meidän täytyy ymmärtää, että liikunta on ihmisen perustarve siinä missä ravinto ja unikin, ja se täytyy integroida arkeen yhtä tärkeänä. Sillä vain siten saamme luotua liikkumiselle kestävän pohjan elinikäisillä vaikutuksilla.

Miten siis saada lapset liikkumaan?

1. Ymmärrä, että vastuu lapsen liikkumisesta on lähtökohtaisesti aina huoltajalla. Lapsi ei pysty itse ottamaan vastuuta omasta ajankäytöstään.

2. Ymmärrä, että lapset eivät voi lähtökohtaisesti liikkua liikaa. He voivat urheilla liikaa suhteessa peruskuntoonsa, mutta he eivät voi sanan mukaisesti liikkua liikaa. Liikkumista on pihalla pelaaminen ja leikkiminen, kouluun kävely tai pyöräily, puissa kiipeily ja niin edelleen.

3. Ymmärrä, että suurin syy siihen, miksi lapsi ei halua liikkua, on se, että heillä on vaihtoehtona huomattavasti koukuttavampi vapaa-ajanviettotapa - usein älylaite. Harva jättää liikkumatta, koska he eivät pidä siitä; heillä on vain ns. “parempaa tekemistä”.

4. Tuo liikunta osaksi arkea ja näytä esimerkkiä. Lapset ja nuoret matkivat ja oppivat toimintatapoja muilta, erityisesti vanhemmiltaan. Mene lapsesi kanssa yhdessä ulos, kulkekaa lyhyet matkat auton sijasta kävellen tai pyörällä. Esitelkää älylaitteet työkaluina, ei perustarpeina.

Kirjoittanut Luukas Vaara

Lähteet:

Helajärvi, H., Lindholm, H., Vasankari, T & Heinonen, OJ. (2015). Vähäisen liikkumisen terveyshaitat. Duodecim 2015;131:1713-8. https://www.duodecimlehti.fi/duo12430.

Kokko, S., & Hämylä, R. (Eds.). (2025). Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa : LIITU-tutkimuksen tuloksia 2024. Valtion liikuntaneuvosto. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja, 2025:1. www.liikuntaneuvosto.fi/lausunnot-ja-julkaisut/liitu-2024/

Mehtälä, A., Sääkslahti, A., Asunta, P., Hakonen, H., Kukko, T., Kulmala, J., Kamppi, K &. Tammelin, T. (2024). Pienten lasten liikunnan ilo, fyysinen aktiivisuus ja motoriset taidot Suomessa: Piilo-tutkimuksen tuloksia 2023. www.jamk.fi/fi/projekti/piilo

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2024). Liikuntasuositukset. https://thl.fi/aiheet/elintavat-ja-ravitsemus/liikunta/liikuntasuositukset#Liikuntasuositukset_lapsille_ja_nuorille